Kategoriat
kilpailu pyöräily

Jämi84

Ihan alkuun piti tarkastaa, mitä kirjoitin Jämin kisasta vuosi sitten. Ainakin ensimmäisen kappaleen voi laittaa uudestaan, koska allekirjoitan sen edelleen.

”Alkuun pitää kyllä kiittää järjestäjiä. Puitteet olivat loistavat, huolto toimi todella hyvin ja lähtö sekä reitin alkupuoli oli rakennettu niin, että mitään ruuhkia ei missään vaiheessa vastaan tullut. Reitti oli teknisesti helppo, mutta matkan sekä vauhdin myötä sitä haastavuuskerrointa löytyi ihan kunnolla. Suosittelen kokeilemaan ensi vuonna!”

Tosiaankin reitti on teknisesti todella helppo, mutta etenkin tänä vuonna onnistuin osoittamaan itselleni reitin haastavuuden vauhdin kautta. Oman helpotuksen raastamiseen toi edelleenkin erittäin mallikkaasti toiminut huolto. Halusinpa sitten urheilujuomaa, vettä, vesipullon tai viimeisessä huollossa suolakurkkuja, aina oli käsi ojentamassa ja matka jatkui vauhdilla eteenpäin. Nöyrä kiitos ja kumarrus! Aina siinä vauhdissa ei kiitosta ehtinyt tai muistanut sanoa.

Alkusäätöjä

Sää taisi myös olla aika pitkälti vastaava kuin vuosi sitten, eli siltäkin osin puitteet toimi, jos vaan tykkää ajaa lämpimässä kelissä 🙂

Ja sitten varsinaiseen kisasuoritukseen. Lähtökarsinassa toiseen riviin ja starttia odottamaan… Käskystä liikkeelle ja Stravan mukaan kilomerin mittainen lentokenttäkiri -segmentti meni 10 sekuntia vuoden takaista kovempaa, joten suunnitelma nopeammasta startista ainakin toimi. Siitä sitten lentokentältä pois käännyttäessä sain ihan hyvän paikan hieman kärjen takaa ja aika nopeasti tuli selväksi, että alku mennään todella hissutellen. Eli ensimmäiset 7 kilometriä meni heittämällä suuressa kärkiporukassa. Tämän jälkeen tie kapeni ja muuttui joksikin aikaa myös poluksi, jolloin joukko venyi ja kuumin kärki meni varmaankin jo menojaan. Jämi 1 -huoltoon tullessa ajatuksena oli pysyä tiettyjen kuskien läheisyydessä, jotta tieosuus 14-18 km välillä menisi jouhevasti peesissä. Tässä tuli sitten mokattua ja tielle päädyin vähän liian myöhään, mutta pakko oli lähteä omalla vedolla ajamaan edellä menevää jonoa kiinni. Syke- ja nopeusdatan perusteella vedin siinä kuin hullu pari minuuttia ja sen jälkeen oli pakko antaa periksi. Jäin sitten himmailemaan ja odottamaan seuraavaa takaa tulevaa junaa. No sen pituus oli kolme äijää, mutta kelpasi tässä vaiheessa vallan hyvin, eli jonon jatkoksi vaan. Sain siinä sen verran hengähdettyä, että pystyin vielä yhteen vetovuoroon juuri tienpätkän lopussa.

Loppupätkä ennen Jämi 2 -huoltoa meni enemmän ja vähemmän roikkuessa, koska tylyllä kahden minuutin vedolla olin onnistunut polttamaan itseäni kuitenkin liikaa. Huollon jälkeen jonoon onnistui liittymään enemmänkin kuskeja ja näin matka jatkui eteenpäin. Jylli 1 -huollon jälkeen alkoi taas nopeampi tienpätkä ja vetomiehiä meidän jonosta taisi tuossa vaiheessa löytyä noin kolme ja loput peesasivat. Näin jälkiviisaana voin todeta, että parempi paikka meikäläisellekin olisi ollut jonon hännillä ajaminen. Tuossa vaiheessa kuvittelin kuitenkin olevani lähes kuolematon. Viimeisen kerran voimaa löytyi koneesta ennen Vatula 1 -huoltoa polkupätkällä ja Vatulanharjun nousussa. Tämän jälkeen alkoi hidas katkeaminen. Ensin menetin edellä ajavan selän seuraaville polkuosuuksille tullessa, mutta onnistuin ajamaan niin kovaa, että takaa kiinni kirinyt porukka tyytyi samaan vauhtiin. Isomman tieuran alkaessa ymmärsivät muut alkaa vetämään ja oma tehtävä oli vain sinnitellä perässä. Vasun huollon kohdilla kaikki oli vielä jotenkuten hallinnassa, mutta päivän paskamaisin hetki sattui aika tarkkaan 58 km kohdilla olevaan ylämäkeen. Muu porukka takoi ylämäkeä innolla ja meikä taisteli kramppeja vastaan ja katkesi taas lisää. Mäen päällä olin reilu kymmenen metriä muita perässä ja sinne ne menivät. Jalat eivät vaan totelleet, eli tästä alkoi yksinäisen miehen blues… tuttu tarina, ei ketään (tavoitettavaa) edessä ja takanakin todella hiljaista. Se oli kuitenkin varmaan, että ennemmin tai myöhemmin sieltä joku juna tulee… Mutta voi matkanteko olla yksinäistä. Vatula 2 -huolto  63 km kohdilla… yksin. Seuraavan 5 km matkalla sentään joku tuli takaa ja tietenkin ajoi ylämäessä ohi. Ei peesiä siitäkään. Seuraavaksi Jylli 2 -huolto 74 km kohdilla. Jalat aivan paskana, suolakurkkua naamaan ja sieltä se seuraava juna vihdoinkin saapui. Tässä vaiheessa oli vain pakko käskeä jalkoja toimimaan ja jonon jatkoksi. Todennäköisesti ei tämäkään porukka ollut enää ihan tuoreimmassa hapessa, joten nyt pysyin suhteellisen hyvin mukana melkein 80 km kohdille, jonka jälkeen aloin käymään viimeistä taistelua itseni kanssa. Jokaisessa nousussa pelkäsin jalkojen sanovan sopimuksen irti ja äijän kaatuvan kramppikivuista huutaen. Viimeisen puolentoista kilometrin aikana sain lisää virtaa, kun päätin pitää takana olevat maaliin asti takana ja ei muuta kuin reidet huutamaan hoosiannaa. Sieltä se maali viimein tuli ja pitää sanoa, että aika pahalta jalat siinä vaiheessa tuntuivat. Mutta siitäkin huolimatta perille päästiin.

Kramppikintut

Siten pientä vertailua vuoden takaiseen. Keskisyke oli nyt 161 ja vuosi sitten 154. Aikaa meni nyt vajaa kolme minuuttia enemmän, mutta olin 60 km kohdilla edellä viimevuotista aikaa reilu 5 min. Ja pientä jossittelua. Jos olisin pysynyt mukana huomattavasti kovemmassa vauhdissa jo sieltä 14 km kohdilta, tämä voisi olla tarina vieläkin pahemmasta katkeamisesta tai huippuhyvästä suorituksesta. Jos taas en olisi katkennut siellä 58 km kohdilla, loppuaika voisi olla 5-10 min kovempi. Kaikesta huolimatta tarina meni nyt yllä olevan mukaisesti ja tästä on pakko jatkaa tätä kautta jossakin määrin pettyneenä.

Mutta 2015 uusi hyökkäys Jämillä 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s